22. 4 viikkoa täynnä

Tuskaa, hikeä ja turhautumista...

Sitä mukaa kun toipuminen on edennyt ja Bobon kunto kohentunut, on tässä talossa ollut eri tavalla hektistä. Ja suurta turhautumista..

Bobon (ja meidän) päiväohjelma alkaa klo 05.
Bobo kannetaan ulos takapihan nurkalle pikkulirulle. Sisäänpaluun (kävellen) jälkeen soffalle viekkuun, jolloin saa aamuherkkutikun purtavaksi. Useimmiten se "riittää" kahteen kahvikupilliseen ja Hesariin, toisinaan jopa otetaan nokoset (en minä ;)) tikun pureskelun jälkeen.
Mitä pidemmälle toipuminen on edistynyt, on myös sohvan reuna ja lattialle tuijottaminen käynyt entistä mielenkiintoisammaksi. Jopa niin, ettei toista kupillista ehdi juoda, koska seisominen sohvan reunalla ja ohareitten tekeminen selkäpuolelta saisi kahvit lentämään ympäriinsä. Tänäkin aamuna koiran turvalliseen asentoon/tilaan asettaminen sohvalle on tehty noin 10-15 kertaa. Eli sohvalta ei saa hyppiä, eikä omatoimista käyskentelyä lattialla vielä suvaita.
Koppihoitoa on jäljellä vielä kaksi viikkoa.

Aamukahvien jälkeen on Bobolla kova nälkä, ja Residencen aamuvalmistelut aiheuttavat häkissä pomppimista, haukkumista ja huomionhakua.
Pomppimisen estäminen on turhauttavaa.
Mitä enemmän kiellät, sitä enemmän se aiheuttaa turhautunutta innostusta (pompitaan). Mitä enemmän kehut oikeaa käytöstä, sitä enemmän ollaan innostuneita kehuista (pompitaan). Mitä välinpitämättömin olet, sitä varmemmin alkaa häkki kiehumaan ja varmistat että takaseinästä otetaan vauhtia ja iskeydytään etuseinään raapien oviaukkoa (pompitaan).
Mihin ovat kadonneet kaikki ne koiran oppimat käytöstavat ja opetellut käskyt?
Ehkäpä ne katosivat yhtä nopeasti kuin talven lumet ;)

Päivä menee aika likipitäen yllä mainitulla kaavalla.
Lisäksi käydään ulkona pihalla haistelemassa pusikoita, tehdään erittäin hitaan hitaita kävelyharjoitteita nurmikolla ja sammaleen päällä. Ulkona tuijotetaan kevätlaulua laulavaa mustarastasukkoa, jota olisi myös mukava haukkuen metsästää.

Iltapäivällä voikin aloittaa minun kotiin odottamisen.
Viime viikolla Yleltä tuli oivaisa dokumentti eläinten aisteista. Ohjelmassa tutkittiin mikä tai miksi koiran "sisäinen kello" aloittaa isännän kotiintulo-odotuksen. Minulle ainakin oli uusi tieto - isännän ominaishaju alkaa työpäivän aikaan vähentyä ja koira tietää tuosta hajun määrästä milloin isäntä on kotiin tulossa. Ehkä nyt vähän mutkat suoriksi selitetty...kannattaa katsoa ko. ohjelma Yle Areenasta.
Kokeilimme meneekö Bobon sisäinen kello sekaisin ja osaako hän minua töistä kotin odottaa, jos Merine nostaa yöpaitani häkin reunalle ennenkuin kotiintulo-odotus alkaa.
Voi pientä poloista - pääsin yllättämään ja kyllä oli poika hämillään, miten tässä nyt näin kävi. Eli Bobo ei minua odottanut kotiin, jolloin pääsin ulko-oven kahvaan asti Bobon tietämättä tulostani. Näköjään ohjelman tekemä johtopäätös piti paikkansa.

Tultuani kotiin Bobo voi aloittaakin kotiintulo-riemuriehumisen. Meitä se ei juurikaan ilostuta, päinvastoin  yritämme hipuleita hillitä kaikin keinoin. Jalkaa kun ei saisi rasittaa pomppimisella, hyppimisellä eikä remuamisella.
Yliaktiivinen, extra iloinen, erittäin aktiivinen (lue myös omapäinen) ja elämäniloinen murkkuikäinen pikku koira aiheuttaa meille sydämen tykytyksiä, turhautumista ja jopa vihastumista.

Noh, mitä tämä kaikki aiheuttaa Bobolle; kiukkua kun ei saa juosta vapaana, turhautumista kun ei saa pomppia ilosta ja uhmaa kun ei saa tahtoaan läpi.
On tullut hyvin selväksi, Bobo vihaa koko pirun häkkiä ja siinä olemista. Eipä juuri mikään auta häkin hyväksymistä, onhan se toki hyvinkin ymmärrettävää - Bobo tuntee ilmiselvästi hänet hyljätyn koko muusta perheestä, vaikka leirimme onkin edelleen keskellä olohuoneen lattiaa.
Tolkuttoman haukkumisvimman olimme saaneet kitkettyä pois hyvinkin kohtuulliseksi määrätietoisella opetuksella ennen leikkausta  - nyt häkkihoito on saanut Bobon haukkumaan vimmatusti halutessaan jotain tai ollessaan turhautunut häkissään.
Niinhän ne eläintarhan vankina pitämät eläimetkin ovat surkeita ja turhautuneita.
Kimakka räksytys ja haukku, sekä häkissä pomppiminen on saanut meidän pinnan kiristymään äärimmilleen useasti. Toisinaan jaksaminen on koetuksella ja ärräpäät lentää. Aivan raivostuttavaa.
Onneksi meistä vain yhdellä palaa päreet kerrallaan tai tulee uskon puute ja maailma romahtaa, ja muut voivat sitten tsempata että kyllä tästä selvitään ja mikä tärkeintä myös Bobo selviää, eikä hänen hermonsa hajoa häkkihoitoon ja koira tulee kuntoon.
Onkin turha ruveta rähisemään keskenämme ja muistaa kristallin kirkkaasti mihin se raivo ja turhautuminen pitää uskon puutteen hetkellä kohdistaa. Olemmekin kehittäneet koodinimen jolla saa aina tilanteen pelastumaan.

Jos jotain suoraan sanoen perkeleen uuvuttavaa, niin kyllä paljonkin positiivista. Iltahepuleitten jälkeen, tulee rakastettava vaihe päivässä, pus pus ;)
Sylissä kölliminen ja nukkuminen on Bobosta ihanaa ihanaa. Ja niin on meistä kaikista kolmesta hoitajastakin. Omapäinen räksyttäjä muuttuu lutuseksi kultamuruseksi moiskis :).
Ennen leikkausta Bobsu ei tykännyt sylissä viettää juurikaan aikaa, pallon noutaminen ja leikkiminen on kaikista ihaninta. Nyt sylihoito on parasta maailmassa.
Yöunille Bobsu nukahtaa klo 19-20 aikaan.

Bobon jalka on siis parantanut hyvin ja kunhan vauhti on maltillinen, kaikkia neljää jalkaa käytetään kiitettävästi. Jos vauhti alkaa yhtään kiihtymään, eikä narun päässä oleva hillitse vauhtia hyvinkin tarkkaan, koipi nousee ylös. Viime ja toissa viikolla kävely oli vielä "klinkkaavaa" kun jalan lihakset olivat kireitä, mutta nyt on tapahtunut merkittävä edistyminen ja astelu on sujuvaa ja tasapainoista.
Meihin hoitajiin sisään rakennettu skeptisyys ja yletön huolestuminen (ja rakkaus Boboon) saa toisinaan näkemään jalassa ja sen liikkeissä mitä ihmeellisimpiä asioita. Fakta on kuitenkin se, että jalka liikkuu proteesin (=tekonivel) turvin, eikä liikkeet voi näyttää kanankoipijalassa yhtä sulavilta kuin alkuperäinen, eikä ainakaan vielä nyt 4 viikkoa (tai 3 viikkoa) leikkauksen jälkeen. Ehkä sulava on väärä sana, mutta en nyt keksi parempaakaan tähän hätään...
Mielestämme lonkkaan on kasvanut jo ihan erilaiset lihakset, isommat - alkuperäistä ei juurikaan lienee ollut nähtävissä, koska jalan lihakset eivät ole olleet samalla tavalla käytössä kuin terveen jalan puolella.

Lääkkeenä on edelleen tulehduskipulääke Metacam, jota käytetään vielä viikko pari. Lisäksi on ollut extrariehumista rauhoittava lääke, mutta maanantaista alkaen sillä ei ole ollut tehoa, yhtään.
Tiistai-iltana olimme jo aivan epätoivoisia, jalka menisi tällä energialla rikki ja kaikki olisi ollut turhaa. Rohkenin laittaa lääkärille sähköpostia ja jo eilen meillä oli uusi lääke, jonka antamisen saimme aloittaa tänä aamuna.
Jos jokainen päivä olisi tälläinen kuten tänään - Bobon toipuminen olisi sata varmaa. Erinomaista liikkumista ulkona, toki saa napakasti estää speedy-vauhdin, mutta älyttömät temppuliikkeet vähentyneet kiitettävästi. Äänijänteet ovat olleet aika paljonkin lepoasennossa ja älytön riekkuminen häkissä on muuttunut kohtuulliseksi ja maltilliseksi askellukseksi. Lisäksi vaikka Bobo ei kaikkea saakaan tässä ja nyt, koira hyväksyy sen helpommin, eikä kokeile niin intensiivisesti teini-ikäisen rajojaan.

Kun Bobo saa "terveen paperit" ja voimme aloittaa ns. normaalin elämän, heitän punaista palloa vaikka 24/7 koko kesäloman. Jos se olisi edes pieni korvaus koetuista piinaviikoista.
Kuitenkin pitää todeta ettei kärsimyksellä ole hintaa. Mitkään maailman rahat eivät voi parantaa tai korvata niitä oloja, kokemusta ja mietteitä mitä Bobo ja me olemme käyneet läpi.
Emme ole vielä selvillä vesillä, joten tilinpäätöstä ei voi vielä tehdä. Nyt keskitymme Bobon toipumiseen ja henkilökohtaisen turhautumisen poissulkemiseen ajatuksesta.

Hyvää viikonloppua toivottaen,